Siis en ymmärrä.. Jos kerran se mun sana painaa noin perkeleen vähän.. Jos kerran yks ihminen on muuttanu koko mun maailman pelkällä olemassaolollaan ja sanon sitä sille koko ajan ja jos se painaa sille niin vähän että se kehtaa sanoa itteään turhaks niin en tiijä mitä teen.. Mä ymmärrän että on turhauttavaa ettei pysty auttaa mun jokases ongelmas, mut elämä on vähän sellasta, kaikki kyllä selviää ajallaan. Ahistaa syvästi että ihan sama mitä mä sanon ja ihan mitä mä teen, niin se ei näytä älyävän että se on mulle tärkee.. En haluais kuulla että se sanoo itteää turhaks.. Enkä tiijä kestänkö kauaan ennen ku hajoan palasiks. Mitä se haluaa mun tekevän? Miten mun pitäis muka tehä.. Olla kertomatta sille enää mitään? Vittu.. Oli tänään varttiavaille itkemässä kun yks ei tajua.. Mulla on ollu kaheksan muuta sisarusta eikä meijän äiti välittäny paskaakaan yhestäkään meistä, isä taas niin tunnevammanen ettei pysty näyttää mitään sen tunteista jos sillä niitä ees on. Sisaruksilla omiaki ongelmia ja omiaki traumoja hoideltavana. Ja tässä porukassa se on aina ollu ettei mun sanoilla, mun teoilla oo mitään väliä, mun mielipiteillä ei oo mitään arvoa, mua ei ole olemassa. Kunnes... Niin.. Yhtäkkiä kaikella tolla on väliä, yhtäkkiä mulla on joku joka on ylpee musta, joka rakastaa mua ehdoitta, yhtäkkiä mä olenkin olemassa. Ja nyt taas naps! millään mitä mä sanon tai teen ei oo mitään väliä, koska sen mielipiteet ittestään ei kuitenkaan muutu.. Miks korjata mun sydän vaan siks että vois särkee sen?? Mut en halua menettää sua.. EN HALUA!

Tässä joku random paska runo
Valmis olen luovuttamaan, en sua voi muuttaa, vaikka halusin, vaikka yritin. Jokaisen turhautuneen kyyneleen vain nielin. Aika tuo vain lisää tuskaa, kaikki tuntuu olevan turhaa. Et kuule mitään, etkä haluakkaan sydäntäsi en pysty korjaamaan. Olen yksin vaikka meitä on kaksi. En pysty jatkamaan, tarinamme kulkee hitaasti kohti loppuaan. En pysty enää taistelemaan, yksin kaikkea kohtaamaan.